Kvelertak - Kvelertak (2010)

Kvelertak - Kvelertak nousi välittömästi yhdeksi lempilevyistäni sen ilmestyttyä. Sopii melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ilokseni huomasin bändin esiintyvän Ilosaarirockissa vuonna 2011 ja odotin festareita entistä enemmän. Festivaalit oli muutenkin suunnitelmissa, mutta Kvelertak ikään kuin kruunasi tapahtuman esiintymisellään.

Naapuriteltassa oli myös bändiä kuulemaan tulleita ihmisiä ja pitkin päivää CD pyöri matkaradiossa yhtä soittoa alusta loppuun ja taas alusta loppuun. "Kvelertak, nananana nanananana..."

Sitten koitti hetki. Bändi on lavalla. Pertti on teltassa. Perus festivaalikaava. Alkoholia reilusti yli vuoden tarpeiden mukaan ja missaat kaikki bändit mitä piti katsoa. Kyynel.



- Pete

Shotgun Club - Autiomaa

Shotgun Club, tuo liian pitkien veljesten johtama, liian monen mielestä liian omituinen, ja aivan liian harvan tiedossa oleva, ainakin osittain länsirannikolta Helsinkiin rantautunut lahja maailmallemme, josta on ainakin valitsemani levyn perusteella puuttunut post-punkin ja iskelmällisen discon kudelma. Kyseessä oleva levy on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin yksikään Suomen virallisella listalla kahdenkymmenenseitsemän ensimmäisen joukossa oleva tuote. 
  Levystä jää päällimäisenä kyseisen orkesterin keikkoja hieman laimeampi "mitä helvettiä täällä tapahtuu" -tunne, ja suosittelenkin mitä lämpimimmin Shotgun Clubin konsertissa käymistä jokaiselle itsensä liian vakavasti ottavalle, vähemmän vakavasti itsensä ottavalle ja sen lisäksi koko Ottawalle. Tätä laulu- ja soitinyhtyettä on pakko arvostaa suuresti pelkästään sen vuoksi, että heidän konserttinsa Tampereella oli erään musiikkilehden kriitikon mielestä ehkä paskin keikka ikinä.
  Ensimmäisen kunniamaininnan haluan antaa yhtyeelle kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, josta jälkimmäisessä mainitaan hienosti Valasranta, jonka kyllä tietävät, aivan varmasti ne, jotka tietävät. Yhtä varmasti kuin jotkut tietävät kuka on Jouko Myrrä. 
 Toinen ajatusvirtaani eksyvä asia levyä kuunnellessani on mahtava intro, joka käynnistää viidennen ja kuudennen kappaleen. 
Jokaisesta kappaleesta, joita levyllä on 9, on julkaistu Paola Suhosen ohjaama musiikkivideo, jotka voitte ihan jokaisen ihan jokainen ihan itse etsiä YouTubesta. Paitsi ellei jaksa. 
Vittu mitä jätkiä:

Mutta se tärkein, mahtavin, paras ja hienoin asia tällä levyllä on tietenkin se, että sieltä löytyy ensiyönä Lordi Stanleyn Cupin ensimmäistä kertaa 45-vuotisen historiansa aikana voittava jääkiekkojoukkue. Katso ja ihmety:

Mukavia kuunteluhetkiä kaikille toivottaen,
                                                               Oku

Above & Beyond - Group Therapy (2011)

30.5.1431 Orléansin neitsyt, Ranskan kansallissankari Jeanne d`Arc poltettiin roviolla kerettiläisenä, koska hänen ajatuksena eivät menneet ihan yksi yhteen niin kovin vaatimattomien ja nöyrien kirkonmiesten mielipiteiden kanssa.

 Päivälleen 581 vuotta tämän kyseisen tapahtuman jälkeen Turun lähetti, Helsingin turistimaaherra, kaikkien janoisten antisankari O´rava tekee levyvalinnan.

”Onko näiden kahden tapahtuman välillä jokin yhteys?” Kysyin itseltäni. ”Ei ole.” Vastasin itselleni ja myös teille arvon lukijat, ei tosiaankaan ole.

Kesä on kuitenkin täällä, ja jos jotain yhteyttä pitäisi löytää kaukaiseen historialliseen murhenäytelmään, jossa nuori viaton naisihminen, sankaritar, menetti henkensä brutaalilla tavalla omasta mielestäni tosin hieman hatarin perustein, niin olkoon se vaikka kesän huolettomuuteen liittyvä vapaus, jonka vuoksi myös nti d`Arc taisteli.

Tätä kirjoittaessani, istun linja-autossa matkalla Poriin. Aurinko helottaa lähes kirkkaalta taivalta polttaen hetkellisesti lähes reiän bussin ikkunaan. Suomen luonto on vihreämpi kuin hipin mieli , puut kukoistavat jo lähes kaikessa kauneudessaan ja korvissa pauhaa tasaisella biitillä se minulle läheisin kesämusiikki, konemusiikki. Tunnelmat vaihtuvat biisistä toiseen, ja useamman kerran jo pelkästään yhden kappaleen aikana saatan huokaista onnesta, jopa kaihosta.

Palaan mielessäni hetkeksi viime kesään. Ibizalle.
Polttavan auringon paisteen alle, uima-altaan reunalle, jossa istumme ystävieni kuunnellen ja mukana laulaen Above & Beyondin kappaletta Sun & Moon.

Tämän viikkoinen levyvalintani on tämän jälkeen helppo päätös:
Above & Beyond – Group Therapy
Olkaapa hyvät.

Lyhyt Wikitrivia:
Above & Beyond on Paavo Siljamäen, Jono Grantin ja Tony McGuinnessin muodostama trance-yhtye, jonka musiikkilajeina ovat lähinnä progressiivinen trance, uplifting trance ja vokaalitrance. Siljanmäki ja Grant omistavat lisäksi Anjunabeats-levy-yhtiön.

Kyseisen musiikkityylin, tai sen alalajien levyjen valitseminen blogiimme on ollut yleisesti ottaen minulle aika haastavaa, enkä sitä aikaisemmin olekaan vielä juuri siksi tehnyt, vaikka halu on ollut kyllä suuri. Lieneekö tähän syynä se, että parhaimmat levyt ovat yleensä eri artistien kokoelmia vai se, että useinkin artistien julkaisemat omat levyt eivät pidä sisällään kuin pari hyvää kipaletta. No, oli mikä oli, Above & Beyond on kuitenkin luonut mielestäni äärettömän hyvän kokonaisuuden Group Therapy – albumillaan, jonka kauniit melodiat ja räjähtävät nostatukset ovat itselleni juuri sitä korvakarkkia, jota tarvitsen niin kesäisin, kuin ympäri vuodenkin.

Tehdään siis tästäkin kesästä mahtava. Nautitaan toisistamme, kuin myös auringon paisteesta ja paetaan taas hetkeksi siitä helvetin kylmästä talvesta pois kuunnellen juuri niitä säveliä, jotka jo ensimmäisestä iskusta lähtien tuntuvat kylkiluita myöden ja kumisevat siellä vielä ensi kesänäkin.

-O´rava

The Kooks - Inside In/Inside Out 2006

Jostain syystä suurin osa levyistä, jotka tulevat mieleen siinä vaiheessa kun levyvalintaa tekee omalla kohdalla, vievät menneeseen aikaan ja kolhaisevat jotain sellaista aivojen osaa joka yhdistää kuullun musiikin tilanteeseen ja palauttaa sen kyseisen hetken aina mieleen tiettyjen kappaleiden soidessa. The Kooksin 2006 julkaistu debyytti Inside In/Inside Out on tällainen levy. Jostain syystä myös tämäkin bändi on tullut tutuksi musiikkivideotelevision kautta. Tähän väliin täytyy lähettää terveiset MTV :lle että lopettakaa realitysarjat ja palauttakaa musiikkivideot. PERKELE!

Palatakseni asiaan. Siis musiikkivideo.. Kappale oli levyn 9. raita joka kantaa nimeä "Naive". On sellaisia kappaleita, jotka kuulostavat hyviltä, mutta ei oikein osaa sormella osoittaa asiaa mikä tekee juuri siitä kappaleesta paremman kuin toisesta.

Palatakseni vielä ensimmäiseen lausehirviöön. Tämä levy vie jokusen vuoden taakse ja junaan joka on matkalla Budapestistä Cluj Napocan kautta Bukarestiin. Kello on noin kuusi jotain aikaa ja junan ikkunaan paistaa aamuaurinko. Lämmintä on parikymmentä astetta jo tuossa vaiheessa. Levy on mennyt yhden kerran ympäri, suurin osa nukkuu, mutta jostain syystä allekirjoittanut on valveilla ja uudemman kerran korvalappustereoista alkaa levyn avausraita "Seaside". Miksi nukkua kun on kesä ja se on vain kerran vuodessa!

The Kooks - Inside In/Inside Out on Spotify




-Joni

MC Taakibörsta - PA 2001 (2001)

MC Taakibörsta - PA 2001 EP on yksi harvoista PK-seudulta tulevista suomen kielellä räpäytetyistä levyistä, mitä ihminen jaksaa kuunnella. Onneksi sain kuitenkin kunnian esitellä tämän mestariteoksen ennen kuin kukaan muu sitä ehti tehdä.

PA 2001 EP:n nimikkobiisi ei jätä ketään kylmäksi ja jos nettitikusta kaista vain riittää, niin suosittelen katsomaan myös siihen tehdyn musiikkivideon. Ei sekään ketään kylmäksi jätä...

Vuonna 2001 julkaistu EP sisältää kaikenkaikkiaan kolme pilke silmäkulmassa räpäytettyä kappaletta. Harmillista, ettei se kuitenkaan saanut kokonaista albumia jatkokseen.

MC Taakibörsta - PA 2001 (2001) YouTubessa:
1. PA 2001 (ft. Didier)
2. Sinne minne ei...
3. Riskei on otettava (toinen yritys (ft. Raimo)



-- Pete

The Wombats proudly present.. This Modern Glitch (2011)

Brittiläinen The Wombats on allekirjoittaneelle verrattaen uusi tuttavuus. This Modern Glitchin ensimmäinen single "Tokyo - Vampires & Wolves" oli muistettavasti joskus soinut YleX ltä samaan aikaan kun olin virittänyt kuulokojeeni kyseiselle taajuudelle, joskaan tuolloin kappale ei riittänyt innostamaan pidempään kuuntelusessioon.

Seuraavan kerran törmäsin albumiin tietämättäni jokunen viikko sitten tuottajamme Janin autossa. Musiikki kolahti välittömästi sellaisten kappaleiden kautta kuin "Walking Disasters" ja "1996". This Modern Glitch on järjestyksessään yhtyeen toinen studioalbumi. Tosin juuri luin että yhtye on julkaissut debyyttilevynsä Girls, Boys, and Marsupials vuonna 2005, ja levy tuli myyntiin ainoastaan Japaniin. Knoppitieto on aina knoppitietoa. Luultavasti uskaltaudun tutustumaan yhtyeen aikaisempaankin tuotantoon tämän rohkaisemana.

"I kissed her on the cheek just to impress the older kids.."

The Wombats – The Wombats proudly present... This Modern Glitch on Spotify


Kesää odotellessa..


- Joni

Deaf Havana - Fools and Worthless Liars

Tällä viikolla esittelen vuonna 2005 perustetun Englannista kotoisin olevan Deaf Havana-orkesterin levyn nimeltä Fools and Worthless Liars.
Levy sisältää 13-raitaa ja säväyttää erittäin hyvillä soundeillaan sekä mainioilla pop-punk kappaleillaan.
Olen innokkaasti kuunnellut bändiä ensimmäisestä levystä lähtien, jolloin mukana oli vielä toinen laulaja/screamo-mies nimeltä Ryan Mellor. Kyseisen henkilön lähdettyä orkesterista - on ryhmä jollain tapaa aikuistunut ja sen kuulee Fools and Worthless Liars-levyltä.

Suosittelen ihan jokaiselle.

James Veck-Gilodi – rhythm guitar, lead vocals

Chris Pennells - lead guitar

Lee Wilson - bass guitar

Tom Ogden - drums, percussion, backing vocals

Matthew Veck-Gilodi - rhythm guitar, backing vocals

Yksi siisteimmistä videoista.

peace, Jontsa

The Offspring - Smash (1994)

No niin, näin joka vuotisen kevätpörriäisen ilmestymisen ja valitettavan joka vuotisen kaamoksen poistumisen kunniaksi, päätin seurata bändimme nuorimman jäsenen, eli Tiskari Olkasen hiilijalanjälkeä ja hypätä aivan helvetin suuriin saappaisiin tämän kertaisella levyvalinnallani.

Ne, joilla ei nyt ole pienintäkään odööriä mistä minä höpötän, niin teille kerrottakoon armollisesti, että Oku valitsi meille taannoin Nirvanan "Nevermind"-albumin ja tällaisia klassikkoteoksia valitessa tähän rokkipoliisien luettavaksi vallitsee aina hyvinkin suuri riski. Riskejä on kuitenkin joskus otettava, koska tuskin ilman niitä metsäjäniskään löytäisi itselleen miniporkkanoita viekkaiden ja nälkäisten kettujen keskellä. Tällä viikolla putkiradiosta kajahtaakin siis The Offspringin aivan järjettömän kova lätty: Smash.

Sittenpä aikakoneeseen ja matkamittariin 90-luvun puoliväli. Aikaan, kun kesät olivat vielä lämpimiä ja kolmiraitaverkkareita koristivat napit. Hetkeen, jolloin istuimme kaverini huoneessa ja kuulin ensimmäistä kertaa radiosta Smash-albumilta lohkaistun singlejulkaisun: Self Esteem.

Eihän minulla tietenkään ollut mitään vi*un aavistusta mikä bändi oli kyseessä, enkä tiennyt mitä biisissä lauletaan, mutta rakastuin kuitenkin biisiin kertaheitolla ja alle 10-vuotiaan englanninkielen taidolla opin sanat biisiin kuitenkin noin 3:ssa minuutissa(Ainakin kertosäkeeseen, jossa laulettiin kovasti Veijosta.)
Kyseisen biisin musiikkivideon nähtyäni, intoni kasvoi entisestään. Olinhan aloitteleva skeittari. Ja kaiken päälle, pitkätukkainen kun olin, jostain syystä ihannoin ja kadehdin aivan äärettömän paljon laulaja Dexter Hollandin tämän aikaista tukkamuotia, koskaan sellaista itselleni kuitenkaan saamatta. Luojan kiitos, nyt kun vanhemmalla iällä tätä tarkemmin ajattelee.

Kaikki tämä johti sitten siihen, että eipä aikaakaan, kun omista stereoistani pauhasi Smash-albumi (C-kasetilta, tietenkin) järjettömällä volyymitasolla herättäen pelonsekaisia tunteita äidissäni. Nuori kloppi kun olin. Noh, ehkä äiti sittemmin järkyttyi kuitenkin hieman enemmän, kun kävin läpi hyvinkin kyseenalaista eurotrance-vaihetta elämässäni, koska The Offspringin julkaistua Ixnay On the Hombre-albumin, äitini hankki sen minulle enemmän kuin mielellään.

Se muisteloista.

Smash, albumi, joka ei varmasti ole tuntematon kenellekään, tai ei ainakaan pitäisi olla, löytyy edelleen levyhyllystäni. CD-muodossa nykyään tosin, ja aina silloin tällöin tähän levyyn on hyvä palata. Ehkä jopa ihan muistutuksena siitä, että The Offspring on oikeasti tehnyt joskus myös hyvää musiikkia.
Kukapa ei voisi väittää edelleen fiilistelevänsä silloin tällöin Come Out And Play:n huvittavan hyvää kitarariffiä, Self Esteemin mukaansa tempaavaa kertsiä tai vaikkapa Bad Habit:in puhelauluosuutta.
Minä en ainakaan.

Mutta, sen enemmittä jaarituksia, palatkaapa tekin hetkeksi menneeseen ja nauttikaa annos aivan loistavaa räminää ja laittakaa ämyreistänne raikaamaan tämä kyseinen levy, joka potkii varmasti jo aloitusbiisillään juuri sopivasti sinne surkastuneeseen alapäähän.
Mukavaa kevättä ja katse kohti puistokännejä. Mors.

-O´rava

Wikitriviaa:

"The Offspring on yhdysvaltalainen punk rock -yhtye. Yhtyeen perustivat kitaristi Dexter Holland ja basisti Greg Kriesel vuonna 1984 Huntington Beachilla, Kaliforniassa. Heidän lisäkseen yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu kitaristi Kevin "Noodles" Wasserman. Tällä hetkellä rumpalina on Pete Parada. Yhtye on julkaissut kahdeksan albumia, kaksi kokoelmaa, neljä EP:tä ja kolme videoalbumia. The Offspringin levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta ja näin ollen se on yksi maailman myydyimpiä punk rock -yhtyeitä."

"Drivers are rude
Such attitudes
But when i show my piece
Complaints cease
Something's odd
I feel like I'm God
You stupid dumb-shit god-damn motherfucker!"

The Offspring - Bad Habit

The Black Keys - El Camino (2011)

Taas laitetaan valiten! Tällä kertaa monista hyvistä levyistä valikoitui tiukkaakin tiukemman seulonnan jälkeen voittajaksi yhdysvaltalaisyhtye Black Keysin järjestyksessään seitsemäs levy El Camino. Tutustuin tähänkin levyyn ystäväni Hanskin lämpimästä suosituksesta. Lähtökohtaisesti pidän hänen suosituksiaan musiikin suhteen huonoina, mutta lähestulkoon aina joudun muutaman kuuntelukerran jälkeen myöntämään hänen olleen oikeassa. Kuinka ärsyttävää.
  Levyn ensimmäinen kappale on lystillisesti keinuvalla riffillä alkava Lonely Boy, jonka koomillinen video on kaikkien mielestä kovin hassu ja kiva. (Joojoo, onhan se tanssiva heppu ihan vänkä, mut ei se nyt ihan  niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin hauskaa ole. Kaikki liiallinen hehkutus on melkein yhtä ärsyttävää kuin kieleemme kehittyneet sanat "blogosfääri" ja "some", J-P Hytönen  ja iltapäivälehtien klikkiprostituutio.)
 El Camino on perin juurin miellyttävää kuultavaa, retrosti rokkaavia riffejä, riittävästi fuzzia ja lystikästä rummunlyöntiä, joka muistuttaa takavuosina kovasti diggailemastani The White Stripesista. Henkilökohtaista retron retroa? Kui varte? Hä?
  Näin kevään korvalla, koiranjätösten ollessa luopumaisillaan soransekaisesta lumihunnustaan levy tuo mieleen kohtapuoliin edessä olevat kesäpäivät, joissa yhdistyvät erilaiset virvokkeet, erityiset ystävät, erikoiset sijainnit sekä erikoistilanteet, jotka kertakaikkiaan ovat aina tärkeitä. Black Keysia kuunnellessa nuo laiskat päivät, jotka jäävät pysyäkseen ovat hetki hetkeltä lähempänä. Kelatkaa sitä!


Se hupsutteleva video:

- Oku

Arctic Monkeys - Whatever People Say I Am, That´s What I´m Not (2006)

Arktiset apinat oli pitkään vain nimi yleisellä hype-listalla ennenkuin uhmasin Public Enemyn jo aikanaan tutuksi tekemää "Don´t believe the hype" -fraasia. Kun kaikkialla kuiskittiin yhtyeestä ja kyseessä oleva levy teki kaiken maailman ennätyksiä julkaisuviikollaan Briteissä, kieltäydyin uskomasta massaa. En tiedä mikä vietti ihmisellä on mennä vastavirtaan tällaisella hetkellä.

Jostain kumman kautta tämä levy ui liiveihini jonain keväisenä (saattoi olla myös syksyisenä) iltapäivänä, jota en sen tarkemmin muista. Kappaleen nimi oli "When The Sun Goes Down" ja mukana oli musiikkivideo. Ehkä siis kuulin tämän ensi kertaa MTV:ltä tai The Voicelta. Olenhan musiikkitelevisiosukupolvea. Kyseinen kappale kolahti ensikuulemalta johonkin korvakäytävän paikkaan, joka oli yhteydessä mielihyvää tuottaviin aivopalasiin.

Olisi pitänyt kuunnella massaa. Kolmetoista kappaleinen arktinen äänilevy oli täynnä toinen toistaan toimivampaa kappaletta ja levy päätyi omissa kirjoissa yhdeksi sen vuoden levyistä.

Se että oliko tässä yllä olevassa tekstissä mitään järkeä voi jokainen päättää itsekseen. Selvennän vielä alle:

Hyvä levy!

Arctic Monkeys – Whatever People Say I Am, That's What I'm Not on Spotify!




-Joni

Slusnik Luna - Aamukaste 5AM (2004)

Aamukaste 5AM levy tarttui aikanaan matkaani, kun vielä pidin majaani Turussa. Levykaupan setä katseli hieman pitkään, kun samaan ostoskassiin mahdutin myös Rotten Sound - Exit levyn. - "Rankat etkot Rotiskolla ja rauhalliset jatkot aamukasteessa."

Levy toimii parhaimmillaan juurikin aamukasteen aikaan. Samalla, kun auringon ensimmäiset säteet laskeutuvat kostealle viheriöille on hyvä heittäytyä rentoon asentoon piknik viltille, korkata aamupalaviini ja sytyttää savuke ja rupatella mukavia muun jatkoporukan kanssa ja nauttia samalla hyvästä musiikista.

Voi olla, että levyä on vaikea haalia enää mistään, mutta jos sen jostain löytää, niin se kannattaa poistaa välittömästi. Täältä löytyy levyn näytepalat, http://www.slusnikluna.com/aamukaste5am.php

Tarjoiluehdotus:
- Gazela vihreä viini (pullo tai pari)
- Chesterfield Blue savukeaski
- Vedenpitävä viltti (mahdollisimman suuri)
- Slusnik Luna - Aamukaste 5AM CD + soitin
- Kesäaamu puistossa, esim. sunnuntai heti baari-illan jälkeen
- Hyvä jatkoseurue!

-- Pete

ps. Kesä kesä kesä kesä kesä kesä!

Memphis May Fire - The Hollow

Jatkan post-hardcore linjaa ja esittelen teille yhtyeen nimeltä Memphis May Fire.

• Matty Mullins – Lead vocals

• Kellen McGregor - Lead guitar, Keyboard, Backing vocals

• Ryan Bentley – Rhythm guitar

• Cory Elder – Bass

• Jake Garland – Drums 

 

Bändi on lähtöisin Dallasista ja julkaissut kaksi EP:tä sekä kaksi kokopitkää albumia.

17.1.2011 Rise Records ilmoitti kiinnittäneensä Memphis May Fire yhtyeen ja maaliskuussa kyseinen albumi "The Hollow" julkaistiin.

 The Hollow on julkaistu Rise Recordsin Youtube-sivuilla kokonaisuudessaan!

Albumi sisältää 10 raitaa, joista mikään ei jätä ainakaan meikäläistä kylmäksi. Laulaja Matty Mullinsin uskomattoman kovat laulusuoritukset on levynparasta antia. Melodioiden puolesta kyseinen albumi on mielestäni yksi parhaimpia genressään.

"The Reality"

http://en.wikipedia.org/wiki/Memphis_May_Fire 

http://www.myspace.com/memphismayfire 

NUPIT KAAKKOOOOOON! 

-Jontsa

LostAlone - I'm a UFO in This City (2012)

Taas on levyvalinnan aika ja äärimmäisen hankalan mietinnän ja kolikonheiton jälkeen päädyin valitsemaan neljä vuotta sitten erinomaista Lapkoa erinomaisesti lämmitelleen sekä mieleenpainuvalla ja energisellä esiintymisellään vakuuttaneen LostAlonen uutuusalbumin, joka kantaa emotionaaliselta rockmusiikilta kalskahtavaa nimeä "I'm a UFO in This City". (Vaikka edellisestä lauseesta voi tahtoessaan saada sen kuvan, ettei Lapko enää olisi erinomainen, se ei kuitenkaan pidä millään muotoa paikkaansa. On se.)  
  Kyseessä olevaa albumia saikin odottaa pitkään ja hartaasti, sillä perin juurin mainio ja todella paljon kuuntelua kestävä edeltäjänsä "Say No to the World" julkaistiin jo vuonna 2007. LostAlone ei pettänyt uudella levyllä laisinkaan, vaikka onkin laajentanut ensimmäisellä albumillaan hienolta kuulostavaa yksinkertaista demomaista sointiaan mahtipontisemmaksi kuitenkin välttyen kuulostamalta läpeensä tuotetulta. Levyä kuunnellessa tuleekin mieleen paikoitellen suuressa arvossa pitämäni Queen sekä Muse. Albumi on täynnä mukaansa tempaavia riffejä ja kauniisti soljuvia stemmalaululla ryyditettyjä melodioita, jotka jäävät soimaan päähän kuin eräänkin turkulaisen varhaisteinin laulama rullalautailuharrastuksen monimuotoisuudesta sinänsä ansiokkaasti kertova kappale.

Osa ylläolevan tekstin sisältämistä linkeistä vievät levyllä oleviin kappaleisiin, ja tällä kertaa on tyytyminen laadultaan heikohkoihin liveversioihin, koska muita ei levyn uutuudesta johtuen ole vielä kukaan ylösladannut maailmanlaajuisen internet tietoverkon syövereihin singlelohkaisuja lukuunottamatta. Spotifysta levyä ei myöskään löydy, joten ottakaa hiiri kauniiseen käteen ja ostakaa se valitsemastanne osoitteesta. Tämän levyn kohdalla se kannattaa tehdä.

-Oku

The Maccabees - Given To The Wild (2012)

Jaahas Jaahas, se olisikin sitten keskiviikko, eli uusi tiistai niille jotka unohtivat eilen, että oli tiistai ja onkin siis aika päivitellä levyvalintablogia totuttuun tiistai-tyyliimme!

Tällä viikolla, neiti kevään lähestyessä näitä jo ennen dinosaurusten aikaa kirottuja helvetin kylmiä leveysasteitamme, päätin heittää ilmoille hieman tuoreempaa ja pirteämpää, tosin siltikin mukavan leppoisaa ja fiilisteltävää musisointia (Ota tuosta nyt sitten selvää).

Tästä pääsemmekin ongelmaani yhtä sujuvasti kuin Richard Dean Anderson ulos panttivankitilanteesta:
Valitsin artistin, valitsin hienon levy, (mutta nyt se kuuluisa mutta) mutta en oikein tiedä mitä siitä sanoisin.

The Maccabees, Englannista, Brightonista kotoisin oleva yhtye on tahkonnut indierockia vuodesta 2007. Itse tutustuin kyseiseen artistiin "tarkemmin" noin kaksi kuukautta sitten, juurikin tämän kyseisen Given To The Wild -albumin myötä.
Sanattomaksihan se allekirjoittaneen veti heti alkumetreillä.
Varsinkin 2.singleksikin valittu Feel The Follow iski järjettömän suuren euforianyrkin suoraan aivoihini huutaen samalla isolla volyymillä "Mitä vittua?!". Tämän jälkeen, kun olin kerännyt palaseni lattialta ja sulatellut tilannetta hetken mielihyvässä kierien, onnistuin löytämään myös loput levystä ja kyllähän meillä on tässä, taas jälleenkerran, erittäin mahtava albumi kourassa.

Näiden parin kuukauden aikana olen ehtinyt kuluttaa levyä alusta loppuun hyvinkin monesti, mutta se ei tunnu kuluvan? Onko siis kyseessä vielä minulle entuudestaan tuntemattoman artistin tuotoksen aiheuttama mielihyvä, jota myös joissain piireissä kutsutaan uutuudenviehätykseksi, vai onko The Maccabees onnistunut tekemään oikeasti levyn, joka kestää kuuntelua pidemmänkin jakson? Tässä kohtaa heitänkin kuuman perunan jäähdyteltäväksi ja pureksittavaksi teille arvoisat lukijat:
Kuluttakaa levyä ja kertokaapa joskus minullekin mihin päädyitte!
Itse teen toki samoin, parasta aikaa.

Ei muuta tällä kertaa, kesää odotellessa. Keväthän on kuitenkin vaan asioiden pitkittelyä. Sama kuin aamuyöstä odottaisi snägärijonossa purilaista.

-O´rava

Live - Throwing Copper (1994)

Jostain syystä tällä kertaa levyvalinta oli vaikea. Vaihtoehtoja oli liian monta. Se kertoo vain, että maailmassa on paljon mahtavia levyjä. Valintaa pohtiessani silmiin osui levyhylly ylänurkasta Live yhtyeen 1994 julkaisema Throwing Copper albumi. Muistan joskus hyvin hyvin kauan sitten kuulleeni levyltä löytyvän Selling The Drama nimeä kantavan kappaleen ja luulleeni sitä R.E.M. yhtyeen kappaleeksi. Vielätänäkin päivänä Liven laulaja Ed Kowalczyk kuulostaa korvaani Michael Stipelta tässä kyseisessä kappaleessa.

Tutustuin tosin tähän levyyn ja yhtyeeseen vasta tarkemmin kun olin kuullut vuonna 1999 julkaistulta The Distance To Here albumilta Dolphin´s Cry nimisen kappaleen yhdistettynä musiikkivideoon MTV:ltä. Samoihin aikoihin Throwing Copper osui silmiini Nummelan kirjastossa, josta pientä muovikorttia näyttämällä se lähti mukaani kuunteluun kolmeksikymmeneksi päiväksi. Myöhemmin lunastin samaisen levyn itselleni kaupasta rahaa vastaan.

Live – Throwing Copper on Spotify


-Joni

Nailbomb - Point Blank (1994)

Nailbomb - Point Blank tuli aikoinaan tutuksi ystäväni Markon suosittelemana. Levy upposi välittömästi, sillä nuorenpana tuli kuunneltua paljon mm. Sepulturaa. Nailbomb olikin yksi Max Cavaleran sivuprojekteista, joka pyöräytti yhden studiolevyn ja yhden keikan 90-luvun puolivälissä.

Aikaisemmin kirjoitin Rage Against The Machine - yhtyeen nimikkoalbumista ja muutamia yhtäläisyyksiä on pakko mainita, mitä olen näiden kahden levyn välillä huomioinut. Vaikka musiikillisesti levyt ja bändit toisistaan poikkeavatkin, niin sanoituksissa löytyy vasemmalta ponnistavia lyriikoita. Point Blankilta löytyy kuitenkin myös hieman RATM tyylinen biisi, Cockroaches, Cavaleramaisella asenteella. Suurin yhtäläisyys löytyy kuitenkin kansitaiteesta. Molemmista levyistä löytyy historiallisia Pulitzerin voittaneita valokuvia Vietnamin sodasta. RATM - levyn kannesta löytyy Malcolm Brownen taltioima kuva Buddhalaisesta munkista, joka poltti itsensä kuoliaaksi protestiksi. Point Blank levyn kansikuvassa löytyy Associated Press (AP) kuva-arkiston kuva Vietkongiksi epäillystä naisesta jonka päähän osoittaa Yhdysvaltojen sotilaan M-16 kivääri.

Nostan kolme biisiä levyltä, jotka toimivat omassa kuuntelussani parhaiten. Kolmanneksi sijoittuu levyn avausraita, Wasting Away. Toiseksi jo aikaisemmin mainittu Cockroaches. Ykköseksi singahtaa levyn 5. raita Blind and lost. Erinomainen energiapommi, jonka biisikestossa ei ole moittimista, (1:55min). Allaolevasta videosta voi hakea hieman fiilistä vuoden 2012 festarikeikoille. Video on Nailbombin historian ainoalta keikalta, Dynamo Open Air festivaalilta vuodelta 1995. Enjoy!

Nailbomb - Point Blank Spotifyssä

-- Pete

Nirvana - Nevermind

Aivan aluksi haluan sanoa, etten aivan aluksi halunnut sanoa tästä levystä mitään. Suurin osa pohdiskelevista ja viiltävistä analyyseistä on varmasti jo tehty, ylistävät sanat sanottu ja kiistattomat kehut enimmäkseen jo kehuttu. Mutta koska kyseessä on yksi suurimmistä syistä siihen, että olen itse tarttunut minkäänlaiseen kielisoittimeen ja kovimmista levyistä ikinä missään niin päätin kehua vielä hieman. Seuraa häpeilemätöntä ja kyselemätöntä kehua:
  Parhaat biisit, paras kitarasoundi, paras laulusoundi, parasta rumpujen lyömistä sekä bassonsoittoa suhteutettuna toisiinsa, ihan älytön groove, hieno kansi, ahdistuneisuudessaan oivaltaa lyriikkaa, angstia, hienoimmat aurinkolasit maailman cooleimmalla kitaristi-laulajalla, hienoin basso ja yksi pisimmistä hihnoista basistilla (Pete, ota oppia),  90-luvun paras levy, hienoimmat keltaiset lasit maailman cooleimmalla tuottajalla, jolla on coolein taiteilijanimi ikinä missään: Butch Vig, parhaat perustelut tuottajalta laulujen ja kitaroiden tuplaukseen vastahakoiselle keulahahmolle ("John Lennon did it."), parhaat kansissa ilmoitetut raidat sekä paras piiloraita.
  Uudenkaupungin Jääkotka Petri Länkkä Santala saattaisi sanoa petrilänkkäsantalamaisesti, että: "Vittu morjens!"


Alla paljon oleellista levystä:

'

Tässä kovin piiloraita:

                                                                                                                                                                           

-Oku

Saosin - Saosin

Tässä on mielestäni ehkä se paras post-hardcore levy ikinä.

Kyseessä on yhtye nimeltä Saosin, joka on perustettu vuonna 2003 Californiassa. Heidän ensimmäinen albumi "Saosin" on vuodelta 2006. Levy sisältää 12 timanttista biisiä.
Tutustuin tähän bändiin sattumalta vuonna 2006, kun sain kyseisen levyn käteeni. Rumpali Alex Rodriguez on tällä levyllä aivan uskomaton. Alexin soittotyyli ja soundi on erittäin persoonallinen ja sai aikoinaan minut innostumaan tästä musiikkityylistä.
Tällä hetkellä Saosin on neljä henkinen orkesteri ja etsii laulajaa. Ex-keulahahmo Cove Reber erotettiin bändistä henk.kohtaisista syistä. Lisää aiheesta voit lukea täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Saosin#The_departure_of_Cove_Reber.2C_replacement_rumors_and_new_album_.282010-present.29
Saosin on myynyt maailmanlaajuisesti 1 362 000 levyä.

ENJOY!

-Jontsa 

The Doors - The Doors (1967)

No niin, taas on aika kulunut valoa nopeammin ja vinyylisoittimen neulaa kuluteltu neljän viikon ajan tässä ja jälleen onkin allekirjoittaneen vuoro valikoida uusia sointuja tuottamaan järisyttävää mielihyvää korvanystyröillenne.

Levyvalintablogimme on ollut pystyssä nyt jo pidemmän tovin ja voisi sanoa, että jo alusta alkaen mielessäni on pyörinyt eräs orkesteri, jonka levytuotantoa olen himoinnut kanssanne jakaa, mutta en ole kokenut ajan olleen tälle vielä täysin kypsä. Nyt kuitenkin, viime viikosta oppineena, ja Frengers-albumin jakamisen ilon menetettäneenä päätin tarttua toimeen ja heittää ilmoille orkesterin, ja albumin, joka jätti kerran jälkensä minuun syvemmälle kuin polttomerkki palkintonautaan: The Doors, debyyttialbumillaan The Doors.

Eleltiin kapinallista, erinäisten päihdeaineiden sekakäytön ja vapaan rakkauden kulta-aikaa. 60-luku oli ennättänyt puoliväliinsä, Yhdysvaltain ulkopolitiikka oli päin vittua ja nuorison levottomuus kaipasi vaikutteita ja janosi sekasortoa. Aika oli mitä otollisin Morrisonin, Manzarekin, Kriegerin ja Densmorin The Doorsille.

Yhtyeen nimeä kantava debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1967 ja se saavuttikin nopeasti suuren suosion nuorison keskuudessa. Yhtyeen mystiikka, Morrisonin mustanpuhuvat ja runolliset lyriikat, sekä kohtalaisen omalaatuinen ja ennennäkemätön lavaesiintyminen saivat laajalti huomiota ja päätyivät välillä jopa ihan oikeuden puitavaksi asti. Yhteiskunta kun ei kuitenkaan vielä ollut valmiina Morrison kaltaiselle julkisuudessa avoimen seksuaalisesti esiintyvälle henkilölle, vaikka sen kansa olikin(tiettyyn pisteeseen saakka).

The Doors on hieno albumi, pitäen sisällään nipun musiikillisia mestariteoksia, joita tuskin aika vielä vuosikymmeniin kuluttaa loppuun. Levyn tunnelma porautuu pelottavuudellaan ja kauneudellaan syvemmälle aivoihin kuin Rockefellerin öljypora märkään maahan jättäen sinne reiän, jota voi täyttää enää kuuntelemalla levyä uudelleen ja uudelleen.

Harva orkesteri, jos yksikään, pystyy samanlaiseen tunnelmointiin ja mielen vaikuttamiseen kuin The Doors.
Turussa asuessani minulla olikin monesti tapana laittaa Doorsia soimaan ja istua kuumassa kylvyssä tupakkaa ja punaviiniä nauttien, matkustaen samalla pitkälle, maailmaan, jota ei enää ollut ja aikaan, joka oli jo eletty useampi vuosikymmen taaksepäin. Samanlaista reissua suosittelenkin kaikille.

Sulkekaa silmänne ja avatkaa mielenne.

"This is the end, beautiful friend
  This is the end, my only friend, the end" 

-O´rava

Mew - Frengers (2003)

Tanskalainen Mew kantautui korviin ensimmäisen kerran MTV kautta (aikana jolloin kanavalta vielä saattoi tulla musiikkivideoita) ja ohjelma taisi olla Nordic Top 10. Tuolloin kappale 156 ja siitä tehty piirretty musiikkivideo kolahti välittömästi korvaluuhun ja jäi sinne soimaan pitkäksi aikaa. En edelleenkään tiedä mitä tämä kappaleen numerosarja 156 edustaa, joten jos jollain jon jonkinlainen salaliittoteoria asiasta, toivoisin hänen jakavan sen kanssani. Hieman tämän jälkeen, vuonna jota en tällä hetkellä muista (ehkä 2000?) näin yhtyeen Ruisrockissa hieman visuaalisesti vaatimattomammalla keikalla kun nykyään on totuttu näkemään. Tuolloin akustinen versio She Came Home For Christmas -kappaleesta teki lähtemättömän vaikutuksen ja yhtye on ollut siitä lähtien yksi suosikeistani. Laulaja Jonas Bjerren ääni on myös ainoa laatuaan.

Provinssirockin 2001 kovin keikan titteli menee itselläni niin ikään Mew :n suuntaan ja viime vuosina nähdyt keikat ovat vieneet yhtyeen äärimmilleen niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Knoppitietona kaikille Niksipirkan lukijoille siellä kotisohvalla: Jonas Bjerre on suunnitellut bändin koko visuaalisen puolen. Suosittelen tutustumaan myös bändin muihin levyihin.

Mew - Frengers on Spotify


-Joni 



O´rava avautuu:

No niin, joudun taas jatkamaan Jonin kirjoituksia, koska jo toistamiseen Herr Rahkol valitsee levyn, joka on jättänyt jälkensä mieleeni kuin Godzilla painaumansa Tokion katuun ja taas kerran kyseessä on Tanskalainen orkesteri(kyllä ne siellä osaa)! Tällä kertaa tosin nielen karvaita kyyneliä, koska tämä kyseinen levy on minulle ehkä yksi tärkeimmistä ja jo pidemmän ajan kävin mieleni kanssa eroottisesti latautunutta painia, valitako kyseinen lätty viikon levyksi "No ehkä ensi kerralla..". Näin siinä sitten käy kun aikailee, että täytyy tulla avautumaan tänne jälkikäteen. 
Itse tutustuin kyseiseen orkesteriin erään TURKULAISEN baarin parkkipaikalla, autossa, ystäväni kanssa. Ja teille kaikille, jotka kehittelette jo mielisänne kiihkeitä ja mystisiä seksifantasioita utuisen baarin takapihalla: katsokaa pornoa, näin ei nimittäin ollut. Ystäväni on, sanotaanko, ERITTÄIN harras Mew:n ystävä ja orkesteriin jouduinkin tutustumaan näin ollen jopa lähes pakkosyötöllä. Illan päätteeksi ystäväni päätti vielä ilahduttaa minua antamalla minulle tämän kyseisen modernin taiteen mestariteoksen, Frengers-albumin(Kiitos T!). Siitä se sitten alkoi: rakkaus yhtyeeseen, joka on aivan sanoin kuvaamattoman upea(Tai miten rumpalimme Jorge[Horhe] sen sanoisi "Aeva upee"). 
En pidä analyyseistä, koska en ole niissä hyvä, niin en nytkään yritä päteä, vaan tiivistän albumin kauneuden ja nerokkuuden yhteen sanaan: loistava(ja koska olen vittumainen, teen sen täysin ilman perusteluja).

Mutta onhan ne kaksi sanaa pakko sanoa tähän päätteeksi: Comforting Sounds.
Ei muuta, tämän halusin teille jakaa. Kuunnelkaa musiikkia ja äänestäkää Haavistoa.


-O´rava

The Ghost of a Thousand - New Hopes, New Demonstrations (2009)

The Ghost of a Thousand - New Hopes, New Demonstrations on albumi, jonka äärellä on tullut vietettyä aikaa niin iloisissa, surullisissa, rennoissa ja letkeissä, kuin agressiivisissakin tunnelmissa. Levy ja bändi tuli tutuksi hyvän ystäväni Jukan esittelemänä.

Levyllä arvostan tarttuvia rokkiriffejä ja -koukkuja, mutta suurin kunnia menee laulajalle. Tom Lacey omaa sellaisen äänen ja tekniikan, mikä käsittää kaiken, mistä itse henkilökohtaisesti pidän. Myös miehen lavakarisma on kohdillaan. Tämä tuli todettua bändin Nosturin keikalla 21.11.2009. Vaikka koko ilta oli lastattu erinomaisilla bändeillä, vei The Ghost of a Thousand kuitenkin tunnelman läpi katon reippaasti.

Harmillista kuitenkin on se, että bändi ilmoitti lopettavansa alkuvuodesta 2011. Vitutti ja ottaa päähän edelleen, sillä olisin halunnut tältä viisihenkiseltä brittibändiltä lisää levyjä. No, tulipahan nähtyä edes kerran livenä.

New Hopes, New Demonstrations Spotifyssä
http://www.theghostof1000.com/

-- Pete

The Smiths - The Queen Is Dead

The Smithsin hienous luisteli tajuntani halki kesällä 2006. Kuulun siihen sukupolveen, joka on löytänyt tämän yhtyeen vasta heidän keulahahmonsa Morrisseyn soolotuotannon kautta, joka kolisi rappusia alas heitetyn virvelirummun lailla kuullessani Ringleader of the Tormentors -albumilta lohkaistun You Have Killed Me -singlen.Olisin voinut valita The Smithsin studioalbumeista tai singlekokoelmista minkä vain, mutta päädyin tähän levyyn. Valitsemallani levyllä on niin suuri määrä tunnetta soitossa, laulussa ja etenkin lyriikoissa, että se toimii vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Etenkin talvella on hyvä lohduttautua sillä, että Morrisseylla on mennyt paljon huonommin, vaikka on kylmää ja pimeää.
 Äärimmäisen taidokasta ivallista, salaivaista ja jopa arroganttia sanailua (Frankly Mr. Shankly, Cemetry Gates), sekä epätoivoa ja suurta surua mutta myös hieman toivoa (Never Had No One Ever, I Know It's Over ja There Is A Light That Never Goes Out)

  Johnny Marr on yksi ehdottomia suosikkejani kitaristina ja tältäkin The Smiths -levyltä löytyy niin järjettömän hienoa kitarointia, ettei paremmasta väliä. Oasiksen Noel Gallagherin sanoin: "There's nothing he can't do with the guitar. The man's a fucking wizard."  

-Oku

http://open.spotify.com/artist/3yY2gUcIsjMr8hjo51PoJ8 Kuuntele itse, ihmety ja ihastu!

Circa Survive - Blue Sky Noise

Tämän viikon levyvalinta on Circa Surviven albumi nimeltä Blue Sky Noise.

http://open.spotify.com/album/1bJiK0Qw5uO8gmJxowBM4m

Aloin kuunnella kyseistä bändiä pari vuotta sitten ja se kuuluu vieläkin jokapäiväiseen kuuntelu hetkeeni. Laulajan Anthony Greenin (laulanut mm. bändissä nimeltä Saosin, joka on muuten yksi lempibändejäni), lauluääni iskee meikäläiseen kovaa - se on super persoonallinen.

Bändi edustaa vähän "erilaisemman" jenkkirokin puolta. Melodiat ja yhtyeen soittotyyli on erittäin tunnistettavia.

Circa Survive työstää tällä hetkellä uutta albumia.

http://www.circasurvive.com/

peace, Jontsa